sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Lauri Nurmi: Perussuomalaisten hajoamisen historia

”Kello 18.30 ryhmään on lupautunut 20 edustajaa. Rami Lehto on pudonnut pois, ja Ville Vähämäelle ei vieläkään ole edes kerrottu operaatiosta, vaikka Vähämäki oli soittanut iltapäivällä vielä takaisin Leinolle. Linjaksi on alun perinkin sovittu, että häivähdyskin uskoa Halla-ahon mahdollisuuksiin tai empiminen pudottaa nimen pois listalta.”

Mitä jäi mieleen kesästä 2017? Monelle se, että kesä oli kylmä ja sateinen, mutta minulle ehdottomasti kesä 2017 oli se kesä, jolloin kotimaan politiikan kiemurat voitti kaikki telkkarin kesäuusinnat. Suomen ikiomasta House of Cardsista ei todellakaan juonenkäänteitä puuttunut. Seurasin suurella mielenkiinnolla jo perussuomalaisten puheenjohtajakisaa, mutta pj-valintaa seuranneet tapahtumat olivat kiinnostavuudessaan aivan oma lukunsa.

Kun luin uutisen Aamulehden Lännen Mediassa työskentelevän politiikan toimittajan Lauri Nurmen kirjasta, kävin ostamassa sen samana päivänä. Halusin tietää enemmän siitä miksi puolue jakaantui kahtia ja oliko kaiken takana tarkempi käsikirjoitus mitä annettiin ymmärtää. Perussuomalaisten hajoamisen historia-kirja kertoo vastauksen: kyllä oli.
”Populismi on parhaimmillaan ja pahimmillaam juuri sitä, mitä Putkonen kuulijoilleen annostelee: hän valitsee mieleisensä faktat ja yhdistelee niitä todellisista syy-seuraus-suhteista piittaamatta.”

Nurmi oli jo pitkään seurannut perussuomalaisten hajoamiseen johtanutta kehitystä. Puheenjohtajakamppailun ollessa kuumimmillaan hän kiinnitti huomiota Soinin tyyneyteen, kun Halla-aho totesi julkisuudessa, että Soini joutuu jättämään ministerinpestinsä hänen tultua puheenjohtajaksi. Nurmi alkoi epäillä, että jotakin on tekeillä. Hän oli saanut vihiä konkreettisesta varasuunnitelmasta kesän kynnyksellä. Halla-ahon voittoon alkoivat varautua soinilais-terholaisen ryhmän lisäksi myös kokoomus ja keskusta. Oli suunnitelma ja varasuunnitelma. Toinen niistä toteutui.
”Tiedotteen muotoilu paljastaa, että Halla-aho mieltää Soinin johtaman puolueen osaksi maahanmuuttokriittistä liikettä. On siis olemassa liike, jolle perussuomalaiset voi olla hyödyllinen työkalu. Pienen ja syrjityn ihmisen asiasta – siitä Soinin vaalimasta vennamolaisuudesta – ei löydy jälkeäkään, kun tutustuu Halla.ahoin kannattajien kirjoituksiin tai miehen itsensä lausuntoihin.”

Halla-aho joukkoineen voitti kisan. Sitä seurasi neuvotteluita tuloksena perussuomalaisten joutuminen oppositioon. Valintaa seuranneena tiistaina seurasin suorana netistä, kun kaksikymmentä perussuomalaista ilmoitti jättävänsä puolueen. Yllätyin melkoisesti. Se tuntui yllättäneen kaikki muut politiikan seuraajat paitsi Nurmen, koska hän tiesi mistä oli kyse. Hän oli kirjoittanut Halla-ahon puheenjohtajavalinnan varalle tehdystä suunnitelmasta uutisen jo viikko ennen puoluekokousta.
”Pääministeri Sipilä ei välttämättä koskaan myönnä, että hänellä olisi ollut valmiina suunnitelmaa Halla-ahon voiton varalle tai että hänen oma puolueensa olisi aloittanut jo toukokuussa salaista operaatiota, joka päätettiin käynnistää juuri siksi, että keskusta varautui etukäteen perussuomalaisten hajoamiseen ja halusi hyötyä siitä.”

Politiikan suurkuluttajalle kirja on ehdoton lukuelämys. Vaikka kupletin juonen tietääkin jo ennalta, kirja avaa monia sellaisia asioita, joita ei julkisuudessa ole esiintynyt. Nurmi on todella aiheeseensa perehtynyt, hän taustoittaa varsin perusteellisesti perussuomalaisten julkisuudelta piilossa pysyneitä riitoja ja ongelmia. Puolueen sisällä oli ollut jännitteitä ja sisäisiä erimielisyyksiä jo pitkään. Sivuilla vilahtavat muun muassa Hakkaraisen ja Tynkkysen toilailut. Nurmi on myös haastatellut lukuisan joukon eri tavoin tapahtumiin osallistuneita poliitikkoja. Kirjan lopussa on hyvin laajat haastattelut jo yksistään Timo Soinista ja Jussi Halla-ahosta. Heidän lisäkseen omilla nimillään esiintyvät muun muassa Jussi Niinistö, Matti Putkonen, Juho Eerola, Olli Immonen, Sampo Terho, Veera Ruoho, Antti Rinne, Alexander Stubb sekä Anna-Maja Henriksson. Kirja avaa myös mielenkiintoisen ikkunan politiikan toimittajan arkeen, sen haasteisiin ja kohtaamisiin.

Politiikka on kova laji, mutta mielenkiintoinen sellainen ja välillä myös taidokasta teatteria. Saisivat tv-sarjojen käsikirjoittajat ottaa mallia, ainakin kesäuusintoihinsa.
”Soini valaa uskoa ja valmistaa joukon kokemattomia kohtaamaan myrskyisän palautteen. Lopuksi hän irrottaa pinssin puvuntakkinsa rintapielestä ja laskee sen pyödälle. Terho poimii arvoesineen povitaskuunsa muistoksi. ”Kun Timo sanoi, että mennään sitten, ja irrotti pinssinsä, huoneessa oli vakavaa ja hiljaista”, eräs nykyisistä sinisistä myöntää.”


Lauri Nurmi: Perussuomalaisten hajoamisen historia. Into kustannus. 2017. 307s.


torstai 23. marraskuuta 2017

Alexander Stubb, Karo Hämäläinen: Alex

”Pääministerinä olin ollut avoin maali, johon kaikki hallitukseni tekemät päätökset henkilöityivät.
Julkisuudessa jokaisesta ratkaisusta kaivetaan aina esiin negatiivinen puoli. Ja se henkilöidään. Valtiovarainministerinä olin kasvot leikkauksille ja vaikeille talouspäätöksille. Olin pahanilmanlintu. Kun viestiä ei voi ampua, ammutaan viestintuojaa.”
Kirjan takakannessa leveästi hymyilevä Stubb on ottamassa itsestään selfietä. Ääh, miksi ihmeessä olen tarttumassa tähän kirjaan? Olen introvertti, punaistakin punainen demari, joka lähinnä vaivautuu noin hurjan ulospäinsuuntautuneiden ihmisten seurassa. EU-politiikkakin on lähinnä suhteellisen tylsää sosiaali – ja työvoimapolitiikan suurkuluttajalle. No, ehkä se kertoo toisen näkökulman tutuista aiheista.

Kirja alkaa kuten niin moni elämänkerta, lapsuudesta ja etenee kohti nykyisyyttä. Kansainväliseen ja liberaaliin urheiluperheeseen syntynyt Stubb lähti nuorena ulkomaille opiskelemaan, ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Eurooppaan päätyen lopulta tohtoriksi. Ulkomailta löytyi vaimo ja pariskunnan lapsetkin syntyivät siellä. EU-virkamiehen ura oli hyvällä alulla, kunnes 2004 EU-fani lähti ehdolle EU-parlamenttiin ja tuli valituksi suurella äänimäärällä. Kun Kanerva sekoili tekstareittensa kanssa, Stubbia tarvittiin jo koti-Suomessa. Kansainvälisen politiikan taitaja sai kehoituksen tulla kotimaan politiikkaan.
”Vihaan edelleen muureja. Rajat ovat välttämätön paha.”

Ulkoministerin pesti oli Stubbille unelmatyö. Siinä hän viihtyi ja toivoi vaalien jälkeen pääsevänsä jatkamaan ”unelmaduunissa”. Toisin kävi, ulkoministerin salkku vaihtui vaalien jälkeen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi. Taisi sekin olla ihan mukiinmenevä pesti, kunnes Stubb ajautuu Kokoomuksen puheenohtajaksi ja pääministeriksi. Siihen se hupi sitten loppuikin. Pääministeriys toi mukanaan paljon kuraa eikä valtiovarainministerinä ollut juuri sen helpompaa. Pahimmillaan se on tarkoittanut koti-ikkunat rikkoneita luoteja, naamalle heitettyä cocista tai räällä kostutettua käteltävää kättä. Monet hyvin vaikeat jutut osuivat Stubbin vuosiin: Georgia, Lehman Brothersin kaatuminen, Suomen mittavat leikkaukset ja pakolaiskriisi. Kaiken kruunuksi Stubb syrjäytettiin Kokomuksen pj:n paikalta. Oli aika siirtyä eteenpäin.
”Jostain ilmestyi kansallispukuihin pukeutuneita kauniita naisia, jotka alkoivat heittää terälehtiä presidentin ylle. Myöhemmin ehdotin samaa rituaalia Tarja Haloselle. Hän kieltäytyi, joskin hymyillen. Sauli Niinistölle en uskaltanut moista ehdottaa.”

Olihan tämä aika lukukokemus. Hiukan yllätyin sen Tieto-Finlandia-ehdokkuudesta.Kirja vaikuttaa aika subbmaiselta: urheilulliselta, ulospäinsuuntautuvatlta ja fatalistimaiselta. Kielellisesti kirja ei ole puuduttava, etenkin, jos tykkää politiikasta. Paljastuksia tästä kirjasta saa etsiä, eikä sierllä edes juuri kritisoida toisia poliitikkoja – paitsi Antti Rinnettä. Kirjan yksi ansio on kurkistus ministerin arkipäivään, uskon, että Stubb on oikeasti viihtynyt ulkoministerinä vallan hyvin, eikä hän peittele iloaan, miten kokoomuslainen hallitusohjelma meillä nykyään on. Persoonana Stubb on ollut vähän kuin rock-stara twiitteineen, shortseineen, selfieineen ja tikkatauluineen. Kaikenkaikkiaan oli politiikasta tai Stubbista itsestään mitä mieltä tahansa, teos on kiinnostava kuvaus siitä, millaista on elää jatkuvassa julkisuudessa ja mitä politikon elämä parhaimmillaan ja pahimmillaan on.
”Monen toimittajan mielestä olin mielenkiintoinen kummajainen, politiikan ulkopuolinen. Kansainvälinen suomalainen, joka kannatti yhtä aikaa EU:ta, Natoa, homoja, maahanmuuttoa, tasa-arvoa, ympäristöä, ydinvoimaa, amrkkinataloutta ja hyvinvointivaltiota.”


Alexander Stubb, Karo Hämäläinen: Alex. Otava. 304 s.  

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Miia Pöllänen: Bujoilun voima

”Bujoilun salaisuus on siinä, että se ei vie aikaa, vaan vapauttaa ja luo sitä. ”

Alkuvuodesta törmäsin varsin mielenkiintoiseen ilmiöön: bullet journaliin. Maailmalla supersuosion saanut bullet journal eli tuttavallisemmin bujo oli juuri rantautunut Suomeen ja paikalliseen kirjakauppaan oli ilmaantunut ensimmäiset pisteelliset (dot grid) muistikirjat. Olen kalenteri-ihminen, joka tykkää tehdä kaikenlaisia asioita itse. Siispä, olihan se itse kokeiltava. Ja havaitsin vallan hyväksi. Tuolloin ei suomeksi ollut vielä paljon vinkkejä ja juttuja. Loppukesästä jo monta kuukautta bujoilleena törmäsin ensimäiseen suomenkieliseen opaskirjaan aiheesta.

Juristi ja hyvinvointivalmentaja Miia Pölläsen kirja on osunut bujoilun kulta-aikaan ja johdattaa lukijansa bullet journal-ilmiön pariin. Ilmiö on voinut varsin hyvin koko vuoden, muistikirjojen kirjo on kasvanut ja sosiaalisen median suomenkieliset bujo-ryhmät ovat kasvattaneet suosiotaan, puhumattakaan maailmanlaajuisesti: internetin ihmeellisessä maailmassa riittää video jos toinenkin katsottavaksi. Bullet journal on käsittämättömän suosittu ympäri maailman.

Mistä sitten on kyse? Bullet Journal on yhdysvaltalaisen Ryder Carrollin kehittämä analoginen ”vastaisku” digitaaliselle ajalle tehtävien, muistiinpanojen ja menojen merkitsemistä varten käyttäen erilaisia listausmenetelmiä eli bullet journal on itse tehty päiväkirja, päivyri, kalenteri, seurantaväline, joka voi sisältää erilaisia listoja, muistiinpanosivuja, erilaisia mittareita, luonnoksia... ihan mitä haluat! Se on oikeastaan harrastus eikä vain ainoastaan oman elämän järjestämistä. Homma on oikeasti todella toimiva ja minun arjessani voittaa mm. telkkarin ihan kevyesti.

Bujoilun voi aloittaa koska vain eikä siihen tarvita kuin kynä ja vihko. Harvalla meistä bujoiluun hurahtaneista homma pysyy lapasessa, pian bujoilun lomassa kotiin ilmestyy siihen tarkoitettuja laadukkaita muistikirjoja, kyniä ulkomailta (koska kotimaan valikoimat ovat aika suppeat), washiteippejä ja tarroja. (Bujoilu toi minulle mukanaan myös yhden uuden harrastuksen: sivellintusseilla tekstaamisen. Bujoa tehdään ”käsityönä”, joten koristellinen käsiala tuo lisää mahdollisuuksia koristeluun. Postauksen lopussa on suosikkini bujoiluun liittyvistä sivuista.

”Bujoilun voima”-kirja tarjoaa tähän kaikkeen vallan mittavat vinkit sekä hieman ideologiaa bujoilun takaa. Opas kertoo selkeästi ja havainnollisesti bujoilun perusteet ja opastaa käyttämään bujoa tavoitteellisesti. Homma kannattaa aloittaa yksinkertaisesti ja helposti ja keskittyä perusasioihin. Tee niin kuin itsestäsi hyvältä tuntuu. Bujoilu parantaa itsetuntemusta ja vähentää stressiä, koska turhaa ja tarpeetonta pois tiputtamlla pystyy paremmin keskittymään olennaiseen ja elämästä löytyy tilaa uusille jutuille.

Pieni varoituksen sama: vaikka bujoa on helppo tehdä vaikkapa kahvilassa ja työmatkalla junassa, kannattaa pitää varansa. Bujoa ei tehdä muita ihmisiä varten. Se sisältää henkilökohtaisia asioita ja tietoja, sitä kannattaa varjella ja pitää huolta siitä, ettei se pääse vääriin käsiin.

Bujoilukirja on ihan mielenkiintoinen, mutta minun kaltaiselle pitkään bullet journal-juttuja tehneelle kirja ei anna ihan hurjasti uusia ideoita. Bujoilun ensi askeleita ottavalle kirja sen sijaan on vallan paikallaan, mutta sitä ei pidä orjallisesti. Bujon ajatushan on se, että se on tekijänsä näköinen. Bujoilukonkareiden ei kuitenkaan kannata jättää kirjaa lukematta, aina voi oppia jotakin uutta ja katsoa asiaa toisesta näkökulmasta.
”Lukuisat bujon välineet tuovat näkyviin tavallisesti piiloon jäävää tietoa.”


Miia Pöllänen: Bujoilun voima. WSOY. 2017. 174s.




lauantai 30. syyskuuta 2017

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

”Presidentin puoliso toimi myös presidentin sijaisena. Jos presidentti ei ehtinyt konserttiin tai nyttelyn avajaisiin, paikalle meni puoliso. Tellervo Koiviston läsnäolo nosti monen tilaisuuden arvoa ja herätti isännissä tyytyväisyyttä. ”

Varasin tämän kirjan kirjastosta jo keväällä aavistamatta miten ajankohtaiseksi sen päähenkilö tulisi seuraavien viikkojen aikana. Seurasin tuhansien ja taas tuhansien suomalaisten tavoin, miten Tellervo Koivisto jätti jäähyväisiä miehelleen. Hiljaisesti, vähäeleisesti, mutta samalla voimakkaasti.

Historiantutkija Anne Mattssonin kirja kertoo henkilöstä Tellervo Koivisto, ei niinkään presidentin puolisosta Tellervo Koivisto. Kirjan päähenkilö on kyllä itse sitä mieltä, ettei kirjaa olisi kirjoitettu, jos hän ei olisi ollut Mauno Koiviston vaimo. Herkkä, mutta samalla vahva Tellervo Koivisto ei ole kuka tahansa, vaan melkoisen värikkään elämän elänyt rouva. Hän on toki Mauno Koiviston vaimo, mutta hän on elämänsä aikana ollut paljon muutakin, ollut mm. kansanedustajana ja Suomen Kuvalehden ”Tellervo Koiviston piväkirjat”-palstan kirjoittaja.

Rouva Koiviston elämästä riittääkin paljon kirjoitettavaa. Vaikka kirja kattaakin Koiviston koko elämän syntymästä vuoteen 2016, sen keskeisimmät vuosikymmenet ovat 1950 ja 1960 -luvut. Minulle mielenkiintoisinta oli lukea Suomen poliittisesta historiasta, onhan Koiviston pariskunta saman puolueen ihmisiä kuin minä. Kirjassa ei kaihdeta kipeitäkään aiheita, kirja käsittelee niin Tellervo Koiviston ahdistusta ahtaassa kotirouvan roolissa kuin myöhemmin puhjennutta masennusta.

Kirja etenee kronologisesti luku luvulta lapsuusvuosista kohti nykyhetkeä. Tellervo Koiviston elämässä on ollut monia sattumia, jotka ovat johdattaneet häntä siihen, joka hän on. Yksi tällainen on Mauno Koivisaton tapaaminen vuonna 1950. Vuosien saatossa Koivistoista tuli käsite, yhtä ei ole ilman toista. Molemmat tukivat toisen uraa ja elämän ratkaisuja. Tellervo oli Maunon uran kulisseissa häärivä mahdollistaja. Toisaalta hänen asemansa yhteiskunnassa näkyvän miehen rinnalla mahdollisti rouva Koivistolle asioita, joissa hän pystyi ajamaan itselleen tärkeitä asioita, kuten naisen aseman vahvistamista modernimpaan suuntaan. Suomen Kuvalehden kolumnit pääministerin rouvana toivat hänelle omaa näkyvyyttä ja myös ääniä: eduskuntaan pyriessään hän pääsi helposti läpi. Kansanedustajan toimen lisäksi rouva Koivisto on ollut myös mukana kuntapolitiikassa sekä yhdistyksissä.
”Vasta 1960-luvun naisliike sai Tellervo Koiviston ääneen. Ironiseen tyyliinsä hän kertoi Maarit Tastulalle haastatttelussa, että puhui miehelleen mielellään automatkoilla, kun toinen ei päässyt karkuun, eikä voinut paeta sanomalehtien taakse.”

Yli 400-sivuinen elämäkertaon tuhti paketti Koivistoja, SDP:n, naisten aseman, Suomen ja kotimaisen politiikan historiaa. Mattsson on tehnyt mittavasti töitä, lukenut aineistonsa huolellisesti läpi ja ottaa aiheestaan kaiken irti. Kirja etenee varsin kronologisesti ja joka kappaleen aiheeseen perehdytään perusteellisesti. Kirjassa on myös paljon kuvia Koivistojen julkisesta työstä, mutta myös kotioloista.

Mauno Koiviston tietä työväenluokan satamajätkästä valtakunnan ykköspallille on pidetty menestystarinana, mutta ei hänen vaimonsa hänelle häviä. Kovin monen pienviljelijän tyttären tie ei vie kuten Tellervo Koiviston on vienyt. Tellervo Koivisto eroaa tavisrouvista selvästi. Hän on saanut tavata maailman johtajia ja päässyt kertomaan heille sekä monelle muulle hänelle tärkeistä asioista. Omalla tavallaan, rauhallisesti, mutta varmasti.

Pitkään ja varsin erikoiseen elämään on kertynyt paljon viisautta. Onneksi Anne Mattson kirjoitti ne kirjaksi.
”Tellervo Koivisto ei jättänyt politiikkaa yksinomaan äänestämiseen vaaleissa. Hänhän oli ollut puolueen jäsen jo vuodesta 1952, mikä merkitsi kuulumista kannattajakunnan ydinjoukkoon, olkoonkin, ettei hän kuulunut kovin moniin puolueen järjestöihin. Ja vähitellen hänen aktiivisuutensa aste nousi. Hän seurasi politiikkaa aktiivisesti ja alkoi ottaa myös kantaa. Päiväkirjasta oli tullut myös poliittisen taistelun kenttä, jossa saattoi sivaltaa vastustajia.”


Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta. Siltala 2017. 424s.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"

Törmäsin tähän kirjaan jossakin niistä lukemattomista kirjallisuuteen liittyvistä artikkeleista, joita luen. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta – bloggaanhan itsekin.

Kirja kertoo Dora G:n blogista, jota nimettömäksi jäävä päähenkilö lukee ja jää siihen koukkuun. Siinä sivussa hän kirjoittaa väitöskirja Oscar Wildestä. Kirjan toinen päähenkilö on bloggaaja Dora G, joka on riippuvainen tykkäyksistä ja ihailusta. Kaiken on pakko olla täydellistä. Blogin menestys tuo Doralle kustantamolta tarjouksen kirjoittaa kirja. Kirja etenee nihkeästi, julkaisujuhlien suunnittelu ei. Lisäksi on vielä Pauliina, täydellisyyttä haluava rikki oleva ihminen.

Näiden henkilöiden ja heidän lähipiirinsä arjen ja pohdintojen ympärillä kirja pyörii. Ainoa oikeastaan jännitettävä ja seurattava asia on saako Dora kirjansa valmiiksi.
Kirja ei ollut edistynyt lainkaan, mutta Doralla oli vielä aikaa. Eikö? Dora tarttui kalenteriinsa ja selaili sivuja eteenpäin. Kyllä, päiviä piisaisi toisensa perään, ei hätää. Hän järjesteli kukkia paremmin maljakoihin ja pesi meikit pois naamaltaan. Meikkasi uudelleen.”

Minua tämä kirja ei vakuuttanut. High life -romaaniksi luonnehdittu kirja on toki hyvä tarkastelukulma aikamme ilmiölle, mutta se on hiukan sekava. Tarina ei oikeastaan edennyt, vaan kulkee vähän tyhjäkäynnillä. Kristallipalatsi tuntui näin muotia ja latteja välttelevälle nörtille melkoisen pinnalliselta eikä Oscar Eilden osuuskaan auennut, mutta ehkäpä tämä kirja on kuin sipuli, se avautuu kunnolla vasta toisella tai kolmannella lukukerralla. Se on sinänsä erilaista kuin aikamme nopea pinnallisuus, jossa kaiken pitää olla kuin Doran blogi: täydellisen hiottua, josta tykkäykset tulee näkyä heti. Tai muuten tuntuu, että jokin on pielessä.
"Elämäntyyli kertoo muille mitä olemme. Se, joka hallitsee täydellisen kauneuden, hallitsee kaiken."


Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi. Tammi. 2016. 345 s.

maanantai 14. elokuuta 2017

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

”Oliko se paljon vai vähän? Vai ehkä jopa kaikki? Miten kohtalolla voi olla niin suuri vaikutus onneen, Robert mietti. Kehkeytyisikö tästä hänen oma kesäyön unelmansa?
Se tosiseikka, että juuri tämä nuori ranskalainen graafikko oli kuvittanut hänen lempisatunsa ja että he olivat ylipäätään tutustuneet toisiinsa, vaikutti Robertin mielestä kohtalon määräämältä.”

Kesäisen kepeä ”Meillä on aina Pariisi” komeili tänä kesänä paikallisen kirjakauppamme henkilökunnan suosikkikirjana. Olin etsimässä uutta pokkaria luettavaksi, niin miksipä ei kerrankin käännöskirjallisuutta.

Kuvittajan ammatista haaveileva Rosalie Laurent pitää pientä postikorttikauppaa Pariisissa. Sinistä väriä rakastava Rosalie seurustelee varsinaisen terveysintoilijan Renén kanssa ja koettaa selvitä tyttäreensä pettyneeseen äitinsä kanssa. Joka vuosi syntymäpäivänään Rosalie kävelee itse maalaamansa kortti mukanaan Eiffel-tornille esittääkseen toivomuksen. Hän nousee 704 porrasta antaakseen toivekorttinsa leijailla alas.

Eräänä päivänä Rosalien pikku puotiin tupsahtaa vanha kirjailija, joka kirjaimellisti kaatuu hänen elämäänsä. Rosalie pääsee toteuttamaan unelmaansa kuvittamalla vanhan kirjailijan Max Marchais’n kirjoittaman satukirjan sinisestä tiikeristä. Samaan aikaa Pariisiin kirjallisuuden professoriksi tullut amerikkalainen Robert Sherman törmä lapsuutensa lempisatuun, juuri tuohon Rosalien kuvittamaan satuun. Robertiin äiti on kertonut itse keksineen koko sadun.
”Siinä kohtaa Robert Sherman erehtyi pahasti. Vain jokunen askel erotti hänet elämänsä suurimmasta seikkailusta. Ja koska elämän suurimmat seikkailut tapahtuvat aina sydämessä, olisi asian voinut ilmaista niinkin, että vain jokunen askel erotti tämän amerikkalaiset kirjallisuudenprofessorin rakkaudesta.”

Alkaa mielenkiintoinen vyyhti. Tarinan kulkiessa eteenpäin kumppanit vaihtuvat, isä löytää poikansa ja lopussa amerikasta saapuu nainen sotkemaan pakkaa. Lopulta Rosalien yksi kortteihin kirjoittama unelma toteutuu.

Tavallisesti en ihan näin hömppään hurahda, mutta kirja oli varsin viihdyttävä ja mielenkiintoisesti kirjoitetty. Suomennos on erittäin onnistunut ja tekstiä värittämään on jätetty ranskankielisiä lausahduksia siellä täällä. Kirja kuvaa kauniisti Pariisia, ja vaikken ole siellä koskaan käynytkään, löysin itseni tepastelemasta Pariisin kaduilta ja kurkkimasta Rosalien puodin ikkunasta sisään nähden Robertin ja Rosalien riitelemässä keskenään.

Elämä ei ole aina ole vakavaa, siihen mahtuu ainakin yhden kirjan verran romantiikkaa.
””Kyllä vain”, hän sanoi hiljaa, ”väriläiskät ovat tärkeintä. Kaipaus, jota ei koskaan saa hukata. JA se, että uskoo aina omiin unelmiinsa.””


Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi. Tammi. 2015. 332s.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Raila Kinnunen: Nasima

” - En saanut ottaa mukaan yhtään lelua, en edes rakkainta nukkea. Itkin ja kinusin, että miksen saa ottaa, kannan nuken itse! Hyvin harvoin olen nähnyt äitini suuttuvan. Mutta silloin hän repi minua jostain ja heitti nuken nurkkaan: että tapahtuu tässä maailmassa suurempiakin asioita kuin sinun nukkesi! Isä oli sanonut, että kaiken pitää mahtua yhteen kassiin – muuta ei oteta mukaan. Yksi matkalaukku neljälle ihmiselle.”

Vuonna 2015 Suomeen tuli ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Tilanne oli suomalaisittain vieras ja haastava. Saman vuoden lokakuussa kansanedustajat käyvivät keskustelua vallitsevasta tilanteesta. Yhdellä kansanedustajista on aivan ainutlaatuinen tilanne, hän tietää asiasta aivan toisella tavalla kuin muut. Tuo parlamentaarikko pitää puheen, joka kostuttaa silmänurkat. Hän kertoo millaista on tulla vieraaseen maahan pakolaisena, vain yksi matkalaukku nukanaan. Tuo nainen on SDP:n Nasima Razmyar.

Afgaanisyntyinen Nasima Razmyar oli viisivuotias, kun hänen perheensä muutti Kabulista Moskovaan. Uudistusmielisen Afganistanin kärkimiehiin kuulunut isä toimi tuolloin Moskovassa suurlähettiläänä, Neuvostoliitto kun oli Afganistanin tärkein kumppani. Kolmen vuoden päästä Neuvostoliitto kuitenkin hajosi ja kotimaassa valta oli vaihtunut. Kotiin ei ollut enää turvallista palata. Oli lähdettävä pakoon.
”Daoud Razmyar sai Moskovaan faksin, jossa häntä kehotettiin palaamaan kotiin. Kotimaan uutisia kuunneltuaan hän päätteli, että paluu tarkoittaa todennäköisesti kuolemaa. Hän päätti, että perhe hakeutuu Suomeen ja mahdollisimman nopeasti.”

Daoud Razmyar oli aiemmin käynyt Suomessa ja tiesi, että millaiseen maahan hän lähtisi perheensä kanssa. Tuolloin kahdeksanvuotias Nasima tuli uuteen kulttuuriin ja uuden kielen pariin. Maahan tulonsa jälkeen perhe päätyi Helsingin kautta Rovaniemelle vastaanotokeskukseen. Muutos Moskovan.kodista oli valtava, kaikki oli uutta ja vierasta. Ensimmäistä koulupäiväänsä varten Nasima opetteli sanomaan suomeksi moi, mutta jännitykseltään unohti sen. Samalla luokalla oli kuitenkin Charlotte, joka pyysi uutta tulokasta leikkimään. Rovaniemellä oli muitakin kantasuomalaisia, jotka halusivat auttaa uutta perhettä kotoutumaan. Erityisen tärkeäksi perheelle tuli Muisto, joka otti mukaan arkeensa ja opetti pakolaisperhettä suomalaiseen elämänmenoon.

Rovaniemeltä perhe muutti Helsinkiin. Elämä on hyvin toisenlaista kuin Moskovassa, mutta perhe on tiivis ja rakastava. Islaminuskoinen isä kannusti ja tuki tytärtään rikkomaan rajoja ja ennakkoluuloja, ja niin Nasima on totisesti tehnyt. Jo nuoresta koululaisesta Nasima ei vain käynyt koulua vaan auttoi, tulkkasi, sukkuloi tukiviidakossa, ja oli läsnä. Hän muun muassa vieraili sairastuneen opettajansa luona sairaalassa, auttoi kehitysvammaisten lasten kanssa, hankki rohkeasti eri paikoista työtä. Samaan aikaan Nasima kummeksui miten vähän Suomessa ollaan yhteisöllisiä. Vanhusten luona ei vierailla, sairaalassa ei käydä. Koulun jälkeen Nasima päätyi töihin maahanmuuttajajärjestöihin ja hänet valittiin vuonna 2010 Vuoden Pakolaisnaiseksi. Rohkeasti Nasima osallistui Tanssii tähtien kanssa – kilpailuun konservatiivisten muslimien kummastelusta huolimatta. Nasima päätyi mukaan politiikkaan,  töihin eduskuntaan ja osallistui muutamiin vaaleihin, kunnes vuonna 2015 hänet valittiin kansanedustajaksi. Samoihin aikoihin, kun Suomen rajat pursuivat turvapaikanhakijoista, rasismi roihahti ja vihapuhe yltyi.

Vaikka kirjan päähenkilö on Nasima, kirjassa kerrotaan hyvin paljon myös hänen perheestään ja sukulaisistaan, erityisesti isästä. Nasimalla on ollutkin aivan poikkeuksellinen isä afgaani-isäksi. Perinteinen afgaani-isä kun ei olisi antanut tyttärelle samoja oikeuksia kuin poikalapselle. Kirjassa kurkistetaan myös hieman Nasiman sukulaisten tilanteeseen Talibanin hallinnon aikana. Samaan aikaan kun Nasima sai käydä Suomessa koulua, hänen tytöserkkunsa joutuivat lopettamaan koulunsa, kulkemista rajoitettiin ja heille tuli burkapakko.

Kirjan sivuilla Nasima kantaa huolta myös Suomeen vaikeasti kotoutuneiden maahanmuuttajien asemasta. Suomen asiat eivät kiinnosta, ei kieli, eikä paljon mikään muukaan. Nasiman mielestä kieli on avain yhteiskuntaan eikä huono suomi ole hänestä sellainen.Mutta paljon olisi asennetta rukattavana kantasuomalaisillakin. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten Suomi ei osaa hyödyntää tänne tulevien ihmisten osaamista. Nasiman isä on yksi oiken hyvä esimerkki: korkeasti koulutettu ja laajan osaamisen omaavan entisen diplomaatin on ollut vaikeaa löytää työtä Suomesta.

Keskellä vihapuheiden Suomea, tämä kirja on enemmän kuin tarpeen. Kirja on kertomus rohkeasta ja ainutlaatuisen tien kulkeneesta ja kulkevasta Nasimasta, hänen taustastaan ja ajatuksistaan. Kirja on ennenkaikkea maahanmuuttajan ääni vihapuheiden Suomeen. Se on se äärimmäisen tärkeä näkökulma. Näkökulma siihen, millaista jättää kaikki taakse ja aloittaa alusta vieraassa maassa, kun kotiin ei ole palaamista. Tuota tärkeää näkökulmaa rasistit ja maahanmuuttokriittiset yrittävät koko ajan vaientaa. Onneksi on rohkea Nasima, joka omalla tarinallaan kertoo mikä on oikeasti tärkeää.
”Kaikenmoista tällaista Nasima Razmyar kommentoi Vuoden Pakolaisnaiseksi nimeämisensä jälkeen.
 - Silloin ei ollut mitään vihapuhetta. Jos esiinyin televisiossa jossain, sain korkeintaan hyvää palautetta. Ihmiset eivät hyökänneet mun päälle, että ole paha ihminen. Vaan pikemminkin niin, että kiitos, kun nostat näitä asioita esiin, näistä pitää puhua monesta näkökulmasta – ei me tiedetykään näist! Ihmiset sanoivat, että hyvä kun puhutaan siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon syrjintää ja piilorasismia, mitkä on meille yllätys. Ei silloin tullut vihapostia, että tapettava tavattaessa, tik tak tik tak, aikasi on lukumassa umpeen, mietin tässä, millä välineellä sinut olisi mukavinta pappaa, niin saatanasti ahdistaa joka kerta kun naamasi näkee.”


Raila Kinnunen: Nasima. Tammi. 2017. 268s.