perjantai 20. huhtikuuta 2018

Juha Hurme: Niemi


”On huomattava, että Mikael Agricolalla oli samat ässät penaalissaan kuin Aleksis Stenvallilla: molemmat osasivat yhtä hyvin sekä suomea että ruotsia. Niinpä heillä oli vipu, millä vääntää suomen kieli uuteen vaiheeseen. Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimallaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Minulle vuoden kohokohta on aina Finlandia-palkintojen jako, eikä ehdokkaiden julkaisu paljon tuolle häviä. Viime marraskuun lopulla ankara flunssa oli kaatanut sänkyyn juuri kuin tuon vuoden merkkitapauksen oli määrä tapahtua enkä jaksanut olla siitä niin innoissani kuin normaalisti. Voitonhan vei Juha Hurmeen Niemi. Varasin kisan voittaneen kirjan kirjastosta pari päivää palkinnon jaon jälkeen ja siinä vaiheessa kirjaston varausjono oli venähtänyt valtavaksi. Ei auttanut kuin odottaa.

Saatuani kirjan pitkän odotuksen jälkeen ja aloitettuani sen lukemisen, sain huomata, että Niemi on aika jännä kirja ollakseen kaunokirjallisuuskategoriassa. Kirjan pää”henkilö” on Suomi tai oikeastaan suomen kieli. Hurme nimittää kylläkin Suomea Niemeksi ja suomalaisia niemeläisiksi. Mutta ennen kuin Niemen maankamaralle päästään, Hurme kuljettaa lukijaansa maailman synnystä neandertalilaisten kautta kohti Niemen historian taivalta. Niemen nykyinen väki on sekoitus kolmesta ilmansuunnasta tulleita maahanmuuttajia. Väkeä on tullut, mennyt ja geenit sekoittuneet eikä meillä loppujen lopuksi niin hirmu pitkään ole ollut mitään rajojakaan. Maaplänttimmekin on aivan eri kokoinen ja näköinen kuin millaisena me Niememme tällä hetkellä tunnemme.
”Neandertalin uljas ihmislaji on minun veikkaukseni todelliseksi, alkuperäiseksi perussuomalaisiksi!
Paljon ei heitä koskaan ollut. Koko neandertalilaisten populaatio olisi kylmien jäätiköitymisvaiheiden aikana mahtunut aina helposti Hartwall Areenaan lätkämatsia katsomaan.”

Jos Niemestä riittää jutun juurta, niemeläisten kielestä sitä vasta riittääkin. Suomen kieli on tuhansien vuosien saatossa muuntunut, saanut eri suunnista vaikutteita ja lainasanoja,uudistunut ja muotoutunut ainutlaatuiseksi kieleksi hienoine murteineen. Hurme tarinoi laajasti suomen kielestä tutustuttaen lukijan muun muassa Agricolaan, Matthiae Florinukseen sekä moneen muuhun suomen kielen vaikuttajaan. Unohtamatta tietenkään maailmalla vaikuttaneita mahtimiehiä ja tapahtumia.
”Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimillaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen.”

Niemi ei ole laiskan ihmisen kirja. Niemi on tietomäärltään muhkea kirja, reiluun 400 sivuun on saatu niin valtavasti asiaa ja nimiä, että ei tahdo perässä pysyä. Matkaa kertyy mailmankaikkeuden alusta fennomanian aamuun 1800-luvun alkuun. Kirja kaikessa mielenkiintoisuudessaan myös totaalisesti suomen kielen ilotulitusta, Hurmeen kieli on aivan älyttömän rönsyilevää, älykästä, värikästä ja hauskaa. Teoksessa on valtaisan paljon tekstinäytteitä, varhaiskalevalaisista myyttisten runoelmien katkelmista alkaen, kirjailijan loistavilla kommenteilla höystettyinä. Hurme on kyllä tehnyt valtavan työn kaiken lähdemateriaalin lukemisessa tätä kirjaa varten.

Tämä kirja on kyllä sellainen, jonka voisin hyllyyni hankkia. Jo ihan värikkään kielen takia, tai laajan tietomäärän. Kerrassaan ilahduttava piristys kaunokirjallisuuskategoriaan. Ilahduin myös, kun luin, että Suomen kustannusyhdistys lahjoittaa tämän kirjan kansanedustajillemme. Toivottavasti mahdollisimman moni heistä lukee Niemen ja huomaa miten valtavan värikäs ja kansainvälinen historia maallamme ja kielellämme todellisuudessa on.
”Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoiltiin! Ei ihme, että kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää”

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017, 440 sivua.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo -Kirjailijan elämä


"Hermanni poreutui noitumaan, että veisata jollottamalla ei leipä levenisi. Laulunääni rinnastui Hermannilla joutavien kirjoitusten tuhertamiseen. Miehisellä miehelä ei ollut kummallekaan taidolle kipenettäkään käyttöä.”

Kalle Päätalo ei ole suomalaisille vieras. Hän on vuosikymmenten saatossa hurmannut omalla suoralla tavallaan usean vuosikymmenen aikana lukemattoman määrän lukijoita – ja dramatisointien kautta katselijoita, myös minut. Päätalon tarina on pitänyt otteessaan jo pitkään, mutta mikä kaikki on on kirjailijan luovuutta ja mikä totta? Miten hänestä oikein tuli koko kansan rakastama kirjailija? Yksi hänen faneistaan, Ritva Ylönen, on jättänyt fanittamisen taka-alalle ja kirjoittanut Päätalosta mittavan opuksen. Itseasiassa Ylönen on tällä hetkellä Suomen ainoa Päätalosta väitellyt tohtori.

Kirjailija Kalle Päätalo syntyi ja kasvoi Taivalkoskella Jokijärven kylässä. Lapsuus ei ollut helpoimmasta päästä, koska isä-Herkko kärsi mielisairaudesta ja Kallen piti vanhimpana poikana lähteä tienaamaan jo nuoresta tukkisavotoille. Kalle oli isänsä kaltainen kova työmies, mutta hänellä oli unelma: kirjoittaa. Kallella oli isältään salaa hankittu kirjakin: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Sellaiseksi hän aikoi. Päätalo harjoitteli kirjoittamista milloin missäkin ja lähetti ennen pitkään tarinoitaan eri lehtiin ja kilpailuihin. Nuoren miehen suunnitelmiin tuli väliin sota, joka irroitti hänet lapsuudenkodistaan ja lopulta Kalle päätyi Tampereelle. Päätalo ei jättänyt haavettaan, vaikka hän ahersi rakennustyömailla ja opiskeli eteenpäin. Hänestä tulee ajan mittaan kysytty rakennusmmestari, mutta polte kirjoittamiseen jatkui ja lopulta siitä tulee kokopäivätyö.

Kun kirjoja alkoi ilmestyä, sellainen ilmestyi joka vuosi. Uuden kirjan kirjoittaminen oli kovaa työtä, kirjat kun eivät ole mitään ohuita. Mutta eipä ollut kirjailija laiskakaan: Kirvesties yläkerrassa työpäivä alkoi kahdeksan maissa aamulla ja päivä jatkui iltaan, työn keskeytti vain lounas, päiväunet ja kahvi aina samaan aikaan. Uutta tekstiä syntyi joka päivä oli arki tai pyhä. Kova työtahti ja elämä vaati pidemmän päälle veronsa, Päätalo kärsi elämänsä aikana monista sairauksista eikä yksityiselämäkään aina ihan putkeen mennyt.
”Kirjailijakutsumus poltti sisimmässä. Kalleen iski pelko, että rakennustyömaiden kovuus ja teknisyys tappaisivat hänen sisältään kirjoittamisessa tarvittavan herkkyyden ja luovuuden kipinän – että ´vielä minä näytän´-eetos kohdistuisi ja löytäisi tyydytyksensä rakentamisen esimiestehtävissä ja sen tuomassa taloudellisessa turvallisuudessa.”

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä on mielenkiintoinen kurkistus Pätalon elämään, jos sen haluaa lukea yhden kirjan tiiviissä paketissa. Kirja kattaa Päätalon elämäntarinan ja uran eri näkökulmista. Ylönen ei takerru traagiseen lapsuuteen tai esimerkiksi Pätalon naisseikkailuihin, vaan tarina kulkee sujuvasti eteenpäin niputtaen aiheen luvun alle. Ilahduttavaa kirjassa erityisesti on se, että Ylönen käyttää päätalomaista kieltä: Ylönen on tähän kirjaan ominut päätalomaisia ilmaisuja ja sanoja selittäen murreilmaisuja auki lukijalle. Kuriositeettina Ylönen paljastaa miten Päätalo on tehnyt peitenimet kirjoihinsa.

Päätalon elämä on tarina siitä miten vaatimattomista oloista voi ponnistaa. Kovaa on ollut taival, mutta kaiken kovuuden Päätalo on kääntänyt elämässään voitoksi pitäen päämäärän mielessä. Tämä kirja on ”mölläri” siitä, miten aiottiin kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtui. Innostava tarina siitä miten ei ikinä tule antaa periksi omista unelmistaan.
”Lukijakirjeiden mukaan Päätalo on koko kansan terapeutti ja paranta, toivon antaja, mielen apteekki. Hän on historian kirjoittaja, todenpuhuja, kielen uudistaja, koko kansan keskusmuisti ja elämäntaidon opettaja. Hän viihdyttää, naurattaa, itkettää, tuo nautintoa – on inhimillisten tunteiden tulkki. Hän on väkivahva, heikko, ujo, arka ja vaatimaton, mutta juuri siksi karismaattinen. Salarakaskin. Hän on koti-ikävän ja suomalaisten arvojen ruummillistuma. Hän on huumetta ja lääkettä. Samanaikaisesti. Hänen itsetuntonsa on sekä matala että korkea. Hän on lukijoiden kaikuluotain – koti, uskonto ja isänmaa. Ruoppaaja, joka kourii lukijoidensa muistin syövereistä viimeisetkin pohjamudat. Vapauttaja. Vapahtaja. Työn sankari. Kirjailijoista kirjailijoin.”

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo -Kirjailijan elämä. SKS, 2017. 490s

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

 ”Silti koko Suomi saman pöydän ääressä on usein ollut suuri herättelijä. Teemme joka päivä töitä omien arvojemme pohjalta, ja aina ne eivät kohtaa. Se on saanut minut pohtimaan suhdettani yhteiskuntaan ja erilaisiin arvoihin osana tuota yhteiskuntaa. Oli ihminen kuka tahansa tai sanoi mitä tahansa, eduskunnassa hän ei katoa silmistäni vaan istuu seuraavanakin päivänä kanssani saman pöydän ääreen. Se pakottaa kerta toisensa jälkeen katsomaan asioita silmiin, se pakottaa etsimään tietä ja ymmärrystä toistemme luo.”
Kenellekään tämän blogin lukijoista ei liene epäselvää se miten valtavan kiinnostunut olen politiikasta ja polittisista elämänkerroista. Kun huomasin tämän kirjan kirjaston hyllyssä, en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen: kirjahan oli varsinainen herkkupala, epätavallista reittiä Arkadianmäelle päätyneen Suomen ensimmäisen tummaihoisen kansanedustajan tarina. Onhan tämä luettava.

Musta tulee isona valkoinen on Jani Toivolan elämäntarina. Kirja etenee kronologisesti pikku-Janin elämästä kohti nykyisyyttä. Toivolan elämästä kenialainen isä katosi pojan ollessa ihan pieni, äiti kasvatti tanssimista ja näyttelemistä rakastavaa poikaansa yksin, kunnes perheeseen tuli isäpuoli ja myöhemmin sisaruksia. Erilainen Jani joutui koulussa kiusatuksi, mutta sittemmin Toivola on kääntänyt kurjat kokemukset voitokseen: hän kiertää kouluissa puhumassa kiusaamisesta ja pitää tärkeää asiaa muutenkin esillä.

Kirja kertoo miten paljon Toivolassa on paljon päättäväisyyttä, rohkeutta, energiaa ja intohimoa. Hän halusi näyttelijäksi ja pääsikin miltei Teatterikorkeakouluun – pääsykokeiden viimeiseen vaiheeseen. Teakin ovet kuitenkin pysyivät suljettuina ja Toivola lähti toteuttamaan unelmaansa näyttelemisestä NewYorkiin. Täysin uudessa ympäristössä Toivola etsi itseään, löysi ja oppi uutta. Vastoinkäymisiltä hän ei säästy, mutta käänsi lopulta ne voitokseen.
”Sinä vuonna kun tulin valituksi eduskuntaan, saivat perussuomalaiset ison vaalivoiton ja useita uusia paikkoja eduskunnassa. Median huomio kiinnittyi paljon heihin. Ilmassa oli sellaista odotusta, että he tekisivät virheitä tai käyttätyisivät huonosti. Toisinaan joku heidän eduskuntaryhmänsä jäsen niin tekikin, mutta pääosin tuollainen odotusilmapiiri tuntui sivusta seurattuna kohtuuttomalta perussuomalaisten enemmistöä ajatellen. Tiedostin myös, että pääsin itse huomattavasti helpommalta. Kukaan ei odottanut minun mokaavan tai sanovan jotakin tyhmää tai sopimatonta. Sain rauhassa hapuilla ja olla kömpelösti pihalla.”

Minulle luonnollisesti kirjan mielenkiintoisin osuus oli Jani Toivolan kokemukset ja ajatukset kansanedustan työstä. On varmasti iso asia olla ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja tulla vielä politiikan ulkopuolelta suoraan eduskuntaan aikana, jolloin Perussuomalaiset saivat jytkynsä ja hallitus hehkui sateenkaaren väreissä. Toivolan teksti on rehellistä ja aitoa: hän kertoo suoraan millaista on olla politiikan keltanokka suuressa ja hienossa talossa. Hän on jättänyt politiikkaan kädenjälkensä, uuden avioliittolain hyväksytty esitys on Toivolan nimissä.

Jani Toivolalla oli ollut pitkään unelma: hän halusi tulla isäksi. Eikä ihan vai viikonloppuisäksi, vaan hän halusi olla lähivanhempi Hän on homo ja tiesi, miten vielä vähän aikaa sitten yhteiskunta piti homoutta ja isyyttä toisensa poissulkevina asioina. New Yorkissa hän näki ravintolassa miesparin, jolla on pieni lapsi. Unelma on siis mahdollista. Vuosien päästä tuore kansanedustaja sai sähköpostia, joka mullisti hänen elämänsä. Monen palan loksahdettua paikoilleen Toivola oli menossa eduskunnan puhemiehen huoneeseen kertomaan elämänsä suurimmasta asiasta.

Musta tulee isona valkoinen on mielenkiintoinen kirja. Se on vahva kertomus pelosta ja siitä selviytymisestä, rehellinen ja rohkea. Vaikka kirja ei kronologisuudessaan kovin yllätä, elämäntarinan rinnalla kulkee toinen tarina: Toivolan ja hänen veljensä matka tuntemattomien sukulaisten luo Keniaan. Keniassa moni pala löytää paikkansa.
Palapelin palojen etsimistä ja niiden löytymistä on mielenkiintoista seurata umpirehellisen ja syväluotaavan kirjan sivuilla ja tuon etsinnän kertomisen Toivola tekee taidolla – suoraan, mutta nostamatta itseään kuitenkaan jalustalle.
”Yhtäkkiä olet yksin, seuranasi vain pelko ja epävarmuus. Ympärilläsi avautuu jonkinlainen neutraali tyhjyys, joka sinun pitäisi psytyä tyttämään elämällä: ihmisillä, ystävillä, arkisilla rutiineilla, lempipaikoilla, työllä, harrastuksilla, juhlilla... Ei auta muu kuin ryhtyä päättäväisesti hommiin.”

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen. 2016, Siltala. 266 s.


keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Farida Khalaf ja Andrea C. Hoffmann: Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet

””Minä en en nouse tuohon autoon! Päästä irti!” huusin hänelle.
”Voi kuule, kyllä sinä nouset”, arabimies sanoi ja tyrkki minua tylysti kiväärinperällä kohti linja-autoa. Huidoin villinä ympärilleni. Silloin mies suuttui.
”Senkin pikkuelukka”, hän tuhahti. ”Kyllä sinusta vielä niskoittelu kitketään.””


Isis ja turvapaikanhakijat. Kaksi sanaa, jotka herättävät paljon tunteita. Moni hyväksyy Eurooppaan turvaa etsimään lähteneet ihmiset, mutta vastustajia, niistäkään ei ole pulaa. Kun näin Farida Khalafista kertovan kirjan kirjastossa, ajattelin, että ehkäpä tämä kirja antaisi yhden äänen sille miksi niin moni lähtee etsimään turvallisempaa elämää täältä.

Kirjan alussa eletään vuotta 2014. Farida on aivan tavallinen 17-vuotias nuori, joka haaveilee matematiikan opiskelusta, lukee muotilehtiä ja auttaa äitiään kotitöissä. Hän asuu perheensä kanssa Irakissa Kochon jesidikylässä. Elämä on ihanaa ja huoletonta, mutta uutisista alkaa tulvia elämää synkentäviä pilviä.

Isisin terroristit saivat valloitettua paikkakunnan toisensa jälkeen ja lopulta he olivat Faridan kotikylässä. Faridan elämässä muuttui sinä päivänä kaikki, kun Isis tunkeutui hänen paratiisiinsa. Isis-taistelijat teloittivat kylän miehet ja sieppaa naiset ja lapset.

Alkoi Faridan pahin painajainen. Hän joutui eroon perheestään ja lopulta päätyi orjamarkkinoille Syyriaan. Farida myytiin muiden tyttöjen tavoin Isis-taistelijan seksiorjaksi, vain siksi, että hän tunnustaa toista uskoa kuin islamia. Farida joutui kokemaan väkivaltaa, raiskauksia, pelkoa ja mitätöintiä jatkuvasti. Hänet myytiin moneen kertaan uudelle miehelle ja joutui muuttamaan uusiin, yleensä pahempiin olosuhteisiin. Farida yritti itsemurhaa monta kertaa ja kertaalleen hänet pahoinpideltiin miltei kuoliaaksi.

Mutta matkalle sattui myös vähän vähemmän raakalaismaisia Isis-taistelijoita. Farida sai kaikesta huolimatta hoitoa ja lopulta onnistui muiden tyttöjen kanssa pakenemaan leiristä omiensa luo, mutta siellä ei mikään enää ole ennallaan.

Kirja on varsinainen jännitysnäytelmä ja pitää lukijansa hyvin tehokkaasti otteessaan. Vaikka kirjan takakansi paljastaakin onnellisen lopun, onnellisen alun ja onnellisen lopun väliin mahtuu valtavan riipaiseva jännitysnäytelmä, joka on valitettavasti tositarina. Kirjan lopussa paljastuu ketkä Faridan perheestä säilyi hengissä ja millaisen vastaanototn seksiorjat saivat omassa yhteisössään. Jesidien keskuudessa kun raiskattu nainen oli pilattu loppuiäkseen.

Farida Khalaf on rohkea nainen. Hän on tehnyt todellisen urotyön kertoessaan millaisessa todellisuudessa Isis on muunuskoisia pidellyt ja millaisen häpeän leiman raiskatut tytöt saivat omiltaa selviydyttyään elossa. Kirja sisältää väkivaltaa ja raakuuksia, mutta niillä ei millään lailla mässäillä eikä niitä hehkuteta liikaa, ne kerrotaan tapahtuneina tosiasioina. Faridalle ja hänen kohtalotovereilleen todella toivon, että he saavat Euroopassa kaiken sen hyvän, jota me vain suinkin voimme antaa. Ja niin, kenelle suosittelen kirjaa? Erityisesti heille, joiden mielestä Faridan kaltaisten ei pitäisi tulla tänne.
”Myyty. Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Minut oli luovutettu omistajalta toiselle kuin nauta karjamarkkinoilla. Miehet, jotka olivat siepanneet minut ja pitäneet minua vankinaan, olivat myyneet minut. He olivat käärineet rahaa sillä, että luovuttivat minut toisillemiehille, jotka nyt saivat tehdä minulle, mitä mielivät.”

Farida Khalaf ja Andrea C. Hoffmann: Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet.

Minerva Kustannus Oy 2016, 224 s.  

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Lauri Nurmi: Perussuomalaisten hajoamisen historia

”Kello 18.30 ryhmään on lupautunut 20 edustajaa. Rami Lehto on pudonnut pois, ja Ville Vähämäelle ei vieläkään ole edes kerrottu operaatiosta, vaikka Vähämäki oli soittanut iltapäivällä vielä takaisin Leinolle. Linjaksi on alun perinkin sovittu, että häivähdyskin uskoa Halla-ahon mahdollisuuksiin tai empiminen pudottaa nimen pois listalta.”

Mitä jäi mieleen kesästä 2017? Monelle se, että kesä oli kylmä ja sateinen, mutta minulle ehdottomasti kesä 2017 oli se kesä, jolloin kotimaan politiikan kiemurat voitti kaikki telkkarin kesäuusinnat. Suomen ikiomasta House of Cardsista ei todellakaan juonenkäänteitä puuttunut. Seurasin suurella mielenkiinnolla jo perussuomalaisten puheenjohtajakisaa, mutta pj-valintaa seuranneet tapahtumat olivat kiinnostavuudessaan aivan oma lukunsa.

Kun luin uutisen Aamulehden Lännen Mediassa työskentelevän politiikan toimittajan Lauri Nurmen kirjasta, kävin ostamassa sen samana päivänä. Halusin tietää enemmän siitä miksi puolue jakaantui kahtia ja oliko kaiken takana tarkempi käsikirjoitus mitä annettiin ymmärtää. Perussuomalaisten hajoamisen historia-kirja kertoo vastauksen: kyllä oli.
”Populismi on parhaimmillaan ja pahimmillaam juuri sitä, mitä Putkonen kuulijoilleen annostelee: hän valitsee mieleisensä faktat ja yhdistelee niitä todellisista syy-seuraus-suhteista piittaamatta.”

Nurmi oli jo pitkään seurannut perussuomalaisten hajoamiseen johtanutta kehitystä. Puheenjohtajakamppailun ollessa kuumimmillaan hän kiinnitti huomiota Soinin tyyneyteen, kun Halla-aho totesi julkisuudessa, että Soini joutuu jättämään ministerinpestinsä hänen tultua puheenjohtajaksi. Nurmi alkoi epäillä, että jotakin on tekeillä. Hän oli saanut vihiä konkreettisesta varasuunnitelmasta kesän kynnyksellä. Halla-ahon voittoon alkoivat varautua soinilais-terholaisen ryhmän lisäksi myös kokoomus ja keskusta. Oli suunnitelma ja varasuunnitelma. Toinen niistä toteutui.
”Tiedotteen muotoilu paljastaa, että Halla-aho mieltää Soinin johtaman puolueen osaksi maahanmuuttokriittistä liikettä. On siis olemassa liike, jolle perussuomalaiset voi olla hyödyllinen työkalu. Pienen ja syrjityn ihmisen asiasta – siitä Soinin vaalimasta vennamolaisuudesta – ei löydy jälkeäkään, kun tutustuu Halla.ahoin kannattajien kirjoituksiin tai miehen itsensä lausuntoihin.”

Halla-aho joukkoineen voitti kisan. Sitä seurasi neuvotteluita tuloksena perussuomalaisten joutuminen oppositioon. Valintaa seuranneena tiistaina seurasin suorana netistä, kun kaksikymmentä perussuomalaista ilmoitti jättävänsä puolueen. Yllätyin melkoisesti. Se tuntui yllättäneen kaikki muut politiikan seuraajat paitsi Nurmen, koska hän tiesi mistä oli kyse. Hän oli kirjoittanut Halla-ahon puheenjohtajavalinnan varalle tehdystä suunnitelmasta uutisen jo viikko ennen puoluekokousta.
”Pääministeri Sipilä ei välttämättä koskaan myönnä, että hänellä olisi ollut valmiina suunnitelmaa Halla-ahon voiton varalle tai että hänen oma puolueensa olisi aloittanut jo toukokuussa salaista operaatiota, joka päätettiin käynnistää juuri siksi, että keskusta varautui etukäteen perussuomalaisten hajoamiseen ja halusi hyötyä siitä.”

Politiikan suurkuluttajalle kirja on ehdoton lukuelämys. Vaikka kupletin juonen tietääkin jo ennalta, kirja avaa monia sellaisia asioita, joita ei julkisuudessa ole esiintynyt. Nurmi on todella aiheeseensa perehtynyt, hän taustoittaa varsin perusteellisesti perussuomalaisten julkisuudelta piilossa pysyneitä riitoja ja ongelmia. Puolueen sisällä oli ollut jännitteitä ja sisäisiä erimielisyyksiä jo pitkään. Sivuilla vilahtavat muun muassa Hakkaraisen ja Tynkkysen toilailut. Nurmi on myös haastatellut lukuisan joukon eri tavoin tapahtumiin osallistuneita poliitikkoja. Kirjan lopussa on hyvin laajat haastattelut jo yksistään Timo Soinista ja Jussi Halla-ahosta. Heidän lisäkseen omilla nimillään esiintyvät muun muassa Jussi Niinistö, Matti Putkonen, Juho Eerola, Olli Immonen, Sampo Terho, Veera Ruoho, Antti Rinne, Alexander Stubb sekä Anna-Maja Henriksson. Kirja avaa myös mielenkiintoisen ikkunan politiikan toimittajan arkeen, sen haasteisiin ja kohtaamisiin.

Politiikka on kova laji, mutta mielenkiintoinen sellainen ja välillä myös taidokasta teatteria. Saisivat tv-sarjojen käsikirjoittajat ottaa mallia, ainakin kesäuusintoihinsa.
”Soini valaa uskoa ja valmistaa joukon kokemattomia kohtaamaan myrskyisän palautteen. Lopuksi hän irrottaa pinssin puvuntakkinsa rintapielestä ja laskee sen pyödälle. Terho poimii arvoesineen povitaskuunsa muistoksi. ”Kun Timo sanoi, että mennään sitten, ja irrotti pinssinsä, huoneessa oli vakavaa ja hiljaista”, eräs nykyisistä sinisistä myöntää.”


Lauri Nurmi: Perussuomalaisten hajoamisen historia. Into kustannus. 2017. 307s.


torstai 23. marraskuuta 2017

Alexander Stubb, Karo Hämäläinen: Alex

”Pääministerinä olin ollut avoin maali, johon kaikki hallitukseni tekemät päätökset henkilöityivät.
Julkisuudessa jokaisesta ratkaisusta kaivetaan aina esiin negatiivinen puoli. Ja se henkilöidään. Valtiovarainministerinä olin kasvot leikkauksille ja vaikeille talouspäätöksille. Olin pahanilmanlintu. Kun viestiä ei voi ampua, ammutaan viestintuojaa.”
Kirjan takakannessa leveästi hymyilevä Stubb on ottamassa itsestään selfietä. Ääh, miksi ihmeessä olen tarttumassa tähän kirjaan? Olen introvertti, punaistakin punainen demari, joka lähinnä vaivautuu noin hurjan ulospäinsuuntautuneiden ihmisten seurassa. EU-politiikkakin on lähinnä suhteellisen tylsää sosiaali – ja työvoimapolitiikan suurkuluttajalle. No, ehkä se kertoo toisen näkökulman tutuista aiheista.

Kirja alkaa kuten niin moni elämänkerta, lapsuudesta ja etenee kohti nykyisyyttä. Kansainväliseen ja liberaaliin urheiluperheeseen syntynyt Stubb lähti nuorena ulkomaille opiskelemaan, ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Eurooppaan päätyen lopulta tohtoriksi. Ulkomailta löytyi vaimo ja pariskunnan lapsetkin syntyivät siellä. EU-virkamiehen ura oli hyvällä alulla, kunnes 2004 EU-fani lähti ehdolle EU-parlamenttiin ja tuli valituksi suurella äänimäärällä. Kun Kanerva sekoili tekstareittensa kanssa, Stubbia tarvittiin jo koti-Suomessa. Kansainvälisen politiikan taitaja sai kehoituksen tulla kotimaan politiikkaan.
”Vihaan edelleen muureja. Rajat ovat välttämätön paha.”

Ulkoministerin pesti oli Stubbille unelmatyö. Siinä hän viihtyi ja toivoi vaalien jälkeen pääsevänsä jatkamaan ”unelmaduunissa”. Toisin kävi, ulkoministerin salkku vaihtui vaalien jälkeen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi. Taisi sekin olla ihan mukiinmenevä pesti, kunnes Stubb ajautuu Kokoomuksen puheenohtajaksi ja pääministeriksi. Siihen se hupi sitten loppuikin. Pääministeriys toi mukanaan paljon kuraa eikä valtiovarainministerinä ollut juuri sen helpompaa. Pahimmillaan se on tarkoittanut koti-ikkunat rikkoneita luoteja, naamalle heitettyä cocista tai räällä kostutettua käteltävää kättä. Monet hyvin vaikeat jutut osuivat Stubbin vuosiin: Georgia, Lehman Brothersin kaatuminen, Suomen mittavat leikkaukset ja pakolaiskriisi. Kaiken kruunuksi Stubb syrjäytettiin Kokomuksen pj:n paikalta. Oli aika siirtyä eteenpäin.
”Jostain ilmestyi kansallispukuihin pukeutuneita kauniita naisia, jotka alkoivat heittää terälehtiä presidentin ylle. Myöhemmin ehdotin samaa rituaalia Tarja Haloselle. Hän kieltäytyi, joskin hymyillen. Sauli Niinistölle en uskaltanut moista ehdottaa.”

Olihan tämä aika lukukokemus. Hiukan yllätyin sen Tieto-Finlandia-ehdokkuudesta.Kirja vaikuttaa aika subbmaiselta: urheilulliselta, ulospäinsuuntautuvatlta ja fatalistimaiselta. Kielellisesti kirja ei ole puuduttava, etenkin, jos tykkää politiikasta. Paljastuksia tästä kirjasta saa etsiä, eikä sierllä edes juuri kritisoida toisia poliitikkoja – paitsi Antti Rinnettä. Kirjan yksi ansio on kurkistus ministerin arkipäivään, uskon, että Stubb on oikeasti viihtynyt ulkoministerinä vallan hyvin, eikä hän peittele iloaan, miten kokoomuslainen hallitusohjelma meillä nykyään on. Persoonana Stubb on ollut vähän kuin rock-stara twiitteineen, shortseineen, selfieineen ja tikkatauluineen. Kaikenkaikkiaan oli politiikasta tai Stubbista itsestään mitä mieltä tahansa, teos on kiinnostava kuvaus siitä, millaista on elää jatkuvassa julkisuudessa ja mitä politikon elämä parhaimmillaan ja pahimmillaan on.
”Monen toimittajan mielestä olin mielenkiintoinen kummajainen, politiikan ulkopuolinen. Kansainvälinen suomalainen, joka kannatti yhtä aikaa EU:ta, Natoa, homoja, maahanmuuttoa, tasa-arvoa, ympäristöä, ydinvoimaa, amrkkinataloutta ja hyvinvointivaltiota.”


Alexander Stubb, Karo Hämäläinen: Alex. Otava. 304 s.  

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Miia Pöllänen: Bujoilun voima

”Bujoilun salaisuus on siinä, että se ei vie aikaa, vaan vapauttaa ja luo sitä. ”

Alkuvuodesta törmäsin varsin mielenkiintoiseen ilmiöön: bullet journaliin. Maailmalla supersuosion saanut bullet journal eli tuttavallisemmin bujo oli juuri rantautunut Suomeen ja paikalliseen kirjakauppaan oli ilmaantunut ensimmäiset pisteelliset (dot grid) muistikirjat. Olen kalenteri-ihminen, joka tykkää tehdä kaikenlaisia asioita itse. Siispä, olihan se itse kokeiltava. Ja havaitsin vallan hyväksi. Tuolloin ei suomeksi ollut vielä paljon vinkkejä ja juttuja. Loppukesästä jo monta kuukautta bujoilleena törmäsin ensimäiseen suomenkieliseen opaskirjaan aiheesta.

Juristi ja hyvinvointivalmentaja Miia Pölläsen kirja on osunut bujoilun kulta-aikaan ja johdattaa lukijansa bullet journal-ilmiön pariin. Ilmiö on voinut varsin hyvin koko vuoden, muistikirjojen kirjo on kasvanut ja sosiaalisen median suomenkieliset bujo-ryhmät ovat kasvattaneet suosiotaan, puhumattakaan maailmanlaajuisesti: internetin ihmeellisessä maailmassa riittää video jos toinenkin katsottavaksi. Bullet journal on käsittämättömän suosittu ympäri maailman.

Mistä sitten on kyse? Bullet Journal on yhdysvaltalaisen Ryder Carrollin kehittämä analoginen ”vastaisku” digitaaliselle ajalle tehtävien, muistiinpanojen ja menojen merkitsemistä varten käyttäen erilaisia listausmenetelmiä eli bullet journal on itse tehty päiväkirja, päivyri, kalenteri, seurantaväline, joka voi sisältää erilaisia listoja, muistiinpanosivuja, erilaisia mittareita, luonnoksia... ihan mitä haluat! Se on oikeastaan harrastus eikä vain ainoastaan oman elämän järjestämistä. Homma on oikeasti todella toimiva ja minun arjessani voittaa mm. telkkarin ihan kevyesti.

Bujoilun voi aloittaa koska vain eikä siihen tarvita kuin kynä ja vihko. Harvalla meistä bujoiluun hurahtaneista homma pysyy lapasessa, pian bujoilun lomassa kotiin ilmestyy siihen tarkoitettuja laadukkaita muistikirjoja, kyniä ulkomailta (koska kotimaan valikoimat ovat aika suppeat), washiteippejä ja tarroja. (Bujoilu toi minulle mukanaan myös yhden uuden harrastuksen: sivellintusseilla tekstaamisen. Bujoa tehdään ”käsityönä”, joten koristellinen käsiala tuo lisää mahdollisuuksia koristeluun. Postauksen lopussa on suosikkini bujoiluun liittyvistä sivuista.

”Bujoilun voima”-kirja tarjoaa tähän kaikkeen vallan mittavat vinkit sekä hieman ideologiaa bujoilun takaa. Opas kertoo selkeästi ja havainnollisesti bujoilun perusteet ja opastaa käyttämään bujoa tavoitteellisesti. Homma kannattaa aloittaa yksinkertaisesti ja helposti ja keskittyä perusasioihin. Tee niin kuin itsestäsi hyvältä tuntuu. Bujoilu parantaa itsetuntemusta ja vähentää stressiä, koska turhaa ja tarpeetonta pois tiputtamlla pystyy paremmin keskittymään olennaiseen ja elämästä löytyy tilaa uusille jutuille.

Pieni varoituksen sama: vaikka bujoa on helppo tehdä vaikkapa kahvilassa ja työmatkalla junassa, kannattaa pitää varansa. Bujoa ei tehdä muita ihmisiä varten. Se sisältää henkilökohtaisia asioita ja tietoja, sitä kannattaa varjella ja pitää huolta siitä, ettei se pääse vääriin käsiin.

Bujoilukirja on ihan mielenkiintoinen, mutta minun kaltaiselle pitkään bullet journal-juttuja tehneelle kirja ei anna ihan hurjasti uusia ideoita. Bujoilun ensi askeleita ottavalle kirja sen sijaan on vallan paikallaan, mutta sitä ei pidä orjallisesti. Bujon ajatushan on se, että se on tekijänsä näköinen. Bujoilukonkareiden ei kuitenkaan kannata jättää kirjaa lukematta, aina voi oppia jotakin uutta ja katsoa asiaa toisesta näkökulmasta.
”Lukuisat bujon välineet tuovat näkyviin tavallisesti piiloon jäävää tietoa.”


Miia Pöllänen: Bujoilun voima. WSOY. 2017. 174s.